Satakieli

Olen aina pitänyt kaikenlaisista mysteereistä, arvoituksista ja salapoliisitarinoista. Muistelen, että meillä oli pienenä parikin eri etsiväkerhoa. Olisipa ollut muuten hienoa, jos aikuiset olisivat joskus panostaneet ja keksineet mysteerin ratkaistavaksi etsiväkerhollemme. Emme tainneet ratkaista ainuttakaan juttua, mutta kerran harjoittelin naamioitumista etsivähommia varten ja menin toisen luokan koulukuvaan saippuaa kulmakarvoissa.

Huivi piti kuvata nopeasti, joten langanpäitä on vielä pikkuisen vapaana tuolla. Niitä pääteltäviä pätkiä olikin muuten aika lailla.

Mutta asiaan! Mysteerineulonta on lähes yhtä jännittävää (tai miltä kantilta sitä nyt katsoo) kuin ala-asteikäisten etsiväkerho. Aluksi saadaan tietää tarvittavat välineet ja langat, joita sitten käytellään kun tietyin väliajoin ohjetta julkaistaan lisää. Kukaan ei tiedä millainen lopputuloksesta tulee, vau! Parempaa olisi enää se, että vihjeet pitäisi vielä ratkaista ennen neulomista.

Yleensä olen kuitenkin kuullut kaikenlaisista mysteerioista vasta sitten kun ne ovat jo ratkenneet, eli valmiin tuotteen ulkonäkö on yleisessä tiedossa. (Kertaakaan en ole päässyt superkuuluisan Stephen Westin mysteereihin, perkele) Nyt kuitenkin olin ennen joulua oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pääsin mukaan joulukalenterimysteerihuivin neulontaan (annan anteeksi, jos et jaksanut lukea sanaa "joulukalenterimysteerihuivi").

Tämän kivan joulumysteerin suunnittelija on Heidi Alander ja huiviohje kulkee nimellä Satakieli. En halunnut käydä ostamassa lankaa. joten otin jotain isompia ja pienempiä jämiä Dropsin Alpacaa (molemmat violetit ja beige) sekä jotain muita. Vaihdoin vähän värejä vielä lennossa; kolmas violetti vaihtui tummaan vihreään ja vaaleanvihreää paremmin raitalankana toimikin keltuaisen väri.

En punninnut jämiä aluksi, joten en tiedä paljonko lankaa tähän kului. Puikko oli 5,5 mm ja huivista tuli aika mukavan kokoinen. Pari virhettä työhön jäi ja jatkoin lankaakin huivin keskellä, enkä siististi reunoissa kun ajattelin pitäväni tämän itse. Kuitenkin kävi niin, että eräs työkaverini ilmoitti jatkavansa kohti uusia haasteita ja tajusin huivin sopivan paljon paremmin hänelle. Myöskään hän ei nyt unohda minua niin helposti kun annoin näin hienon lahjan.

Hieno tuli, vaikka langanpäiden päättelemisessä menikin melkein yhtä kauan kuin neulomisessa. Nyt menen neulomaan itselleni uutta huivia kun olen ilmeisesti hukannut lempparini, eli Neva-huivin. Hiljainen hetki kauniin huivin muistolle. Noin. Meni jo.